Archive for the ‘Kuvat 2007’ Category

Kuvakertomus: Puiden sali

puiden_sali.jpg

Vaeltaja toi minut suureen, avaraan huoneistoon, jonka seinät oli maalattu vaaleankeltaisiksi ja katot ja lattiat hiukan tummemmin sävyin. Oviaukot ja ikkunanpuitteet oli koristettu pylväin tai holvikaarin. Huonekaluja oli vähän.

Mikä kummallisinta, huoneistossa oli kaikkialla puita, pieniä tai suuria, lattiasta kasvavia tai jopa ilmassa leijuvia. Vaeltaja tuntui olevan niiden keskellä kuin kotonaan.

– Täälläkö sinä siis asut, kysyin häneltä.

– Täällä, neito vastasi, sen aikaa kuin tässä maisemassa viivyn. Olen tavallani kotona kaikkialla.

Vaeltaja oli asettunut suurimman huoneen lattialle istumaan, ja viittasi minuakin tekemään samoin. Lattia ei ollut kova, vaan pehmeä kuin sammalmatto.

– Miksi puhut minulle niin paljon ystävyydestä, kysyin.

– Kenties siksi, että haluan olla ystäväsi, hän sanoi.

– Miksi sitä haluaisit? Olemmehan kumpikin omavaltaisia kulkijoita, ja heittelemme vain toisiamme maailmojen välillä. Mitä loppujen lopuksi tiedän sinusta, tai sinä minusta?

– Aina voimme kysyä ja oppia lisää.

– Mutta miksi minusta tuntuu, että kohtaamisemme näissä tuulisissa ilmoissa oli jotenkin suunniteltu? Jokin syy sinulla oli liittyä seuraani puiden kasvaessa pilvien läpi.

– Ilmaisin syyn juuri äsken, Vaeltaja sanoi.

– Ja mikähän se mahtoi olla?

– Yksinäisyyden tunne.

Lisäys 16.9.2007:

Vaeltaja siis tunsi itsensä yksinäiseksi ja halusi olla ystäväni. Mutta miksi ihmeessä? Pyysin häntä kertomaan lisää, ja näyttämään uusia maailmoja.

Pian meitä taas vietiin.

Mainokset

Maiseman värit, nyt valmiina

uudet_varit_6.jpg

Uusin kuvani valmistui tänään. Kutsun sitä tässä vaiheessa nimellä ”Maiseman värit”, koska tähän projektiin etsin hiukan toisenlaisia värejä, jotka kuvastaisivat nykyistä mielentilaani.

Kuvia ja muita teoksia

Internet-yhteyden ongelmien vuoksi jouduin pitämään hiukan taukoa blogin julkaisemisessa. Aivan aluksi keskeneräisen kuvani tilanne:

uudet_varit_5.jpg

Ehkä olen tuohon hiukan saanut tavoittelemaani dynaamisuutta ja elävyyttä. Etumaastoa pitää vielä tutkia, samoin muutamia muita yksityiskohtia.

Lauantaina kävin tutustumassa Etelä-Karjalan taiteilijaseuran kesänäyttelyyn Pappilan Pihatossa sekä Satuja ja tarinoita -ympäristötaidenäyttelyyn viereisessä puistossa. Molempien näyttelyjen annista uskallan ilman kriitikon auktoriteettia sanoa, että melko mitätön.

Etelä-Karjalan taiteilijaseuran näyttelystä Pihatossa jäi mieleen jättimäinen tuohesta ja muusta tehty marja. Sen ymmärtää helposti. Vaikeampaa on sisäistää teos, jossa pienen pieniä naisen mekkoja – samanlaisia mustia, valkoisia, harmaita – on sijoitettu kannettomiin tulitikkurasioihin, joita sitten on aseteltu vieri viereen neliömäiseksi pinnaksi. Näitä ”tauluja” oli sitten neljä erilaista. Jotain merkityksen tynkää noista voi etsiä – naisen paikka maailmassa jne. – mutta minä en sellaista kyllä löytänyt.

Nykytaiteilijat taitavat keskittyä niin innokkaasti oman asiansa tai sanomansa etsimiseen, että heiltä välillä unohtuu yleisö. He tekevät jotain, minkä kokevat hyvin tärkeäksi, mutta se jokin voi olla niin henkilökohtaista tai abstraktia, että katsoja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Ei tässä näyttelyssä ihan niin käy, mutta mielessäni kyselen, miksi juuri nämä työt ovat juuri nyt esillä, ja juuri täällä. Taiteilijat ovat toki paikallisia kykyjä, ja heitä sopii kannustaa.

Ulkoilmanäyttelyssä on hiukan enemmän rentoutta ja elämäniloa, ja on mukavaa että osa teoksista on suunnattu lapsille. Esimerkiksi polku, jonka varrelle sijoitettuihin liitutauluihin lapset voivat piirtää. Pidän myös Lippumeri-nimisestä teoksesta, jossa päiväkotilasten maalaamia lippuja on nostettu puisiin seipäisiin. Liput näkyvät viereiselle Valtakadulle asti.

Sunnuntaina tutustuin Lappeenrannan satamassa lapsiperheiden vetonaulaksi muodostuneeseen hiekkalinnaan, jonka teemana on tänä vuonna avaruus. Kolme miljoonaa kiloa hiekkaa ja taidokkaita, komeita veistoksia, mutta missä se linna on? Kokonaisuus näyttää pikemminkin hiekkaveistospuistolta kuin hiekkalinnalta sanan varsinaisessa merkityksessä. Matkailumielessä tämä on kyllä ollut menestys.

Olen jatkanut Simenonin Sairaalan kellojen lukemista. Olen jotenkin vaikuttunut siitä, miten kirjailija menee päähenkilönsä sisälle ja kuvailee myös häntä lähellä olevia ihmisiä tämän omien, sinne tänne risteilevien ajatusten kautta. Kuinka kiinnostavaksi muodostuukaan sairaalassa makaavan lehtikeisari René Maugras’n tai häntä hoitavan lääkärin, ”suuren päällikön” Besson d’Argoulet’n luonnekuva, tai potilaan ja hänen vaimonsa suhde. Täytyy myös huomioida kuvaus 1950- tai 1960 luvun ranskalaisesta sairaalasta, jossa kaikki potilaista sairaanhoitajiin ja lääkäreihin tupakoivat jopa käytävillä…

Sellaista. Ja illalla kesäteatteriin katsomaan Simpauttajaa.

Kuvan kehittelyä

Olen taas päässyt hiukan eteenpäin keskeneräisen kuvani kanssa, sen kolmannen tänä vuonna. Ei niin kirkkaat värit, hiukan kasvillisuutta, maassa heinän tapaista. Taustaan pitää paneutua seuraavaksi.

Liikkeen vaikutelmaa haluaisin tähän jotenkin lisää. Sitä, että maiseman dynaamiset, liikkuvat elementit kuvattaisiin eri tavalla kuin staattiset, paikallaan pysyvät. Ovathan pilvet kevyen näköisiä ja pinnanmuodot raskaan oloisia, mutta niiden eroavaisuuksia haluaisin vähän vielä tutkailla.