Archive for the ‘Kuvakertomus’ Category

Vuorten ja laaksojen maailma, versio 2

Uusittu pätkä kuvakertomukseeni.

Vuoristomaisema

Seuraavan kerran havahtuessani löysin itseni kapealta vuoripolulta, vaaleanruskeaan kallioon nojailemasta. Katselin alarinteeseen Vaeltajaa etsien. Sieltä hän tulikin, yhä ylöspäin kiiveten, kunnes otti minut yhdellä keveällä loikalla kiinni. Olimme edelleen yhdessä, ja polku johti meitä eteenpäin.

– Tälläkin maailmalla on kai oma merkityksensä, hän sanoi ja istuutui viereeni. Hetken katselimme samaa laaksoa. Laakson matalimmat osat olivat sumun peitossa, ja reunoilla nousivat uurteiset seinämät jyrkästi ylös. Siellä täällä avautui tasaisempia hyllyjä, jotka päättyivät jälleen lähes pystysuoriin seinämiin.

– Kyllä, tämä on kokonainen maisema, sanoin.

– Eikö jokainen maisema ole kokonainen?

– On, mutta juuri täällä näkyvät selvästi maiseman kaikki puolet: vuoret, laaksot, pilvet…

Vaeltaja oli oikeassa siinä, että kokonaisuudesta ei puutu mitään, eikä mikään todellinen ole puutteellista. Maailman rakentajan oli otettava huomioon kaikki, syvimmästä peruskalliosta ylimpiin pilviharsoihin asti.

– Kaikissa maailmoissa, joissa olen taivaltanut, olen nähnyt samoja perusmuotoja, Vaeltaja sanoi.

– Maailmat syntyvät aina samalla tavalla, vastasin. – Mutta kuka sen tavan voi selvittää tai sanoin kuvailla?

Laakso oli kuitenkin vain alku. Katselimme, kuinka maisema jatkui alas laakson tuolle puolen, monen vuorisolan kautta etäisyyksiin. Kaukana siinsivät vuoret, huiput pilviä tavoitellen.

Vaeltaja sanoi luulevansa, että näillä kukkuloilla ja vuorilla oli selkeä tehtävä: julistaa elämän voimaa.

– Olet varmaan oikeassa, myönsin. – Mutta kerro, mitä ajattelet tuosta pallosta, jonka vierellä seisomme?

Läpinäkyvä pallo, kuin lasia muttei sittenkään, oli tosiaan vieressämme kalliolla. Emme olleet kiinnittäneet siihen huomiota, koska siinä oli vain yksi erikoisuus: kun sen läpi katsoi, näki edessään saman maiseman, mutta hiukan vääristyneenä ja päälaelleen käännettynä.

Pallon otin puheeksi vain päästäkseni eteenpäin keskustelussa, johon aloin kyllästyä.

Vaeltaja nousi, astui lähemmäs palloa ja katseli sitä. Hetken mietittyään hän sanoi:

– Pallo heijastaa maiseman kirkkauden, sen mikä on kaikkien muotojen ja värien takana.

Se oli hyvä vastaus.

Vihreä maailma, versio 2

Uusittu pätkä kuvakertomukseeni.

Vihreä maailma

Epämääräisen sumeuden hälvettyä räpyttelin ihmissilmiäni. Maisema oli tuttu, yksi niistä maailmoista, joita todella olin ollut laatimassa. Sinivihreän ja turkoosin kirjavalla taivaalla purjehti kullanrusehtavia pilviä lauttamaisina muodostelmina.

– Kerro minulle, sinä joka tiedät, missä me oikein olemme?

Vaeltaja heitti kysymyksensä yläviistosta, vaakasuoran palkin päältä, missä hän istuskeli heilutellen rennosti jalkojaan ilmassa. Ihmettelin, millainen olento hän oikein oli.

– Tämä on toisenlainen maailma kuin se, josta tulimme.

– Mutta mikä maailma? Myönnät kai tämän sentään luoneesi?

– Kyllä maailmat syntyvät ja elävät aivan meistä riippumatta, vastasin hänelle tasoa alempaa, ottaen tukea seinäntyngästä. – Unelmamme ja kuvitelmamme ovat vain rakennusaineita muiden joukossa.

Vaeltaja nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan kaupunkia, joka seisoi pylväiden varassa vesialueen toisella puolella, lähellä vastarantaa. Kaupunki se oli, vaikka katselupaikaltamme kovin pieneltä näyttikin.

– Tiedän maailmojen synnystä, enkä sattumalta tuonut sinua tänne. Kerro nyt, mikä on tuo vedestä nouseva rakennelma!

– Se on ihmisten asuinpaikka, aloitin. Sellaisia on tällä planeetalla paljon, tämän meren määrättömillä saarilla.

Vaeltaja katsoi minua, ja hänen ruskeat silmässä välkähtelivät uteliaasti. Huomasin että hänen vaatteensa olivat vaihtaneet väriä, samoin osa hänen hiuksistaan. Ajattelin että samalla tavalla muuttuvia olivat ne vastauksetkin, joita voisin hänelle antaa.

– Näet pylväät, jotka kannattelevat korkeita pyöreitä rakennuksia. Ajattele, että ne ovat keskuksia, joissa asukkaat hoitavat yhteisönsä monia toimintoja…

– Ja keskusrakennukset yhdistetään toisiinsa silloilla, jotka puolestaan kannattelevat pienempiä rakennuksia, Vaeltaja täydensi kuvaukseni.

Kerroin, että kapeat haaroittuvat rakennukset olivat ihmisten kaupungin asuintiloja. Samankaltainen kaupunki tämä oli kuin ne monet, jotka olin nähnyt kotimaailmassani, jossakin kaukana täältä.

Vaeltaja tuntui tyytyvän selitykseeni. Vain yhtä hän vielä kysyi:

– Mikä on tämä valtava kehikko, jonka päällä nyt seisomme? Kuka sen on tehnyt, ja mikä on sen käyttötarkoitus?

– Sitä en minäkään tiedä, sanoin. Se oli täällä, kun ihmiset tulivat, ja osa siitä kai oli jo silloin, kun minä täällä ensimmäisen kerran liikuin.

Uusi nousee, versio 2

Kirjoitinpa uusiksi pätkän kuvakertomustani. Jokin ajatus on siitäkin, miten valmiiksi taitettuna ”kirjana” jakaisin läpyskää sähköisessä muodossa, tai jotain.

Leijailin unenomaisessa sumussa. Se oli jotenkin tuttua, mutta kuitenkin jotain uutta. Jotain mitä ei ollut ennen ollut, ei missään eikä milloinkaan.

Seuraavassa hetkessä kelluin sinisessä meressä, jota vihreät saaret reunustivat. Saarilla kasvoi puita, korkeita suurilehtisiä puita joiden oksat sojottivat suorina joka suuntaan. Oikeastaan puut kasvoivat koko ajan lisää pituutta.

Huomasin nousevani ylöspäin, takaisin ilmaan ja pilvienkin yläpuolelle. Puut kasvoivat koko ajan, ja pilvet jäivät allemme kuin saaret, joiden läpi puiden oksat kurkottelivat.

– Ja uusi nousee, naisen ääni sanoi.

Huomasin etten ollut yksin. Olin joutunut seisomaan jättiläispuun oksalle ja katsoin ympärilleni. Olento, jonka näin, muistutti ihmistä mutta hänessä oli jotain erilaista. Hänen vartalonsa oli pitkä ja hoikka. Hiukset olivat pitkät ja säihkyivät kirkkaan auringon sattuessa niihin. Hänen kauniisti kirjaillut vaatteensa liehuivat tuulessa.

– Kuka olet, kysyin.

Ympäristö alkoi oudosti hämärtyä, ja tiesin etten voisi viipyä tässä unessa enää pitkään.

– Vain eräs vaeltaja.

– Mitä teet täällä?

– Kiertelen ja katselen. Melkoinen näytelmä on käynnissä ympärillämme. Se on tosin häipymässä usvaan…

– Minun on pian lähdettävä.

– Saanko tulla mukaan, Vaeltaja kysyi.

Kysyin miksi. Hän sanoi haluavansa tietää lisää. Mistä, kysyin.

– Tästä maailmasta jonka teit ja jonka sain hetken nähdä.

– Mitä luulet minun tästä tietävän?

– Kuka sitten tietäisi ellet sinä, taiteilija ja maailmojen luoja?

Tuuli yltyi ympärillämme, ja ilma kävi kylmäksi. Kevyttä räntää alkoi räiskyä päällemme.

– En minä mitään ole tehnyt, en edes tiedä missä olen, sanoin ärtyneesti, koska minulla oli täysi työ pysyä paikoillani.

– Sinun ajatuksistasi tämä pieni maailma syntyi, etkö sitä huomaa?

Samassa Vaeltaja tarttui käteeni ja tempaisi meidät molemmat liikkeelle. Pilvet ja puut haihtuivat pois.

Maiseman värit

Lämpimänpunertavalla taivaalla purjehti kellertäviä pilviä, ja maan pinnalta kellanruskeat kalliomuodostelmat tavoittelivat korkeuksia. Kaikkein korkeimmalle nousi teräväsärmäinen vuorenhuippu, kuin osoittaen jotakin tärkeää mutta jättäen sanomatta, mitä se kenties oli.

– Tämä maailma tuntuu jotenkin toisenlaiselta, Vaeltaja sanoi.

– Toisenlaiselta?

Esitin kysymyksen, mutta samalla maistelin sanaa suussani. Tunsin jotakin samaa.

– Täällä värit ovat toisenlaiset kuin muissa näkemissämme maailmoissa.

Väreissä tosiaan oli ero. Tämä maailma oli voimakkaammin ottein väritetty kuin aikaisemmat.

Kyykistyin koskettamaan maata. Hiekkakentän reunassa kasvoi ruohoa. Tunnustelin sitä, ja Vaeltaja työnsi yhden korren suuhunsa ja maisteli sitä. Sitten hän alkoi tutkia vaaleiden kallioiden raoista työntyviä pensaita, täynnä suuria räikeän värisiä kukkia, punaisia ja violetteja.

– Elävä maailma, Vaeltaja sanoi. – Aivan omanlaisensa, ja kuitenkin tässä on paljon tuttua.

– Kuten yksi hallitseva vuori.

– Johdattelet minua toistamaan ajatuksiani. Haluat, että vertaan näkemääni viimeistelemättömän maailman vuoreen, josta kerroin. Sitä en halua tehdä, totean vain että näen vuoren, samoin kuin näen kallioita ja kukkuloita, samoin kuin näen pensaita ja kivimuodostelmia. Näen avaran taivaan omine väreineen, näen maiseman ja maiseman värit.

– Jotka kaikki tuntuvat sinusta tutuilta.

– Johdattelet taas. Eivät elementit tunnu tutuilta siksi että vertailisin paikkoja toisiinsa. Asiat ovat mitä ovat, sanon vain että luova yksilö ammentaa samankaltaisista lähteistä, ympäristöstä ja aikakaudesta riippumatta.

Siinä matkakumppanini oli oikeassa. Olimme kumpikin luovina yksilöinä niin toimineet, ja vertailleet näkemäämme samankaltaisin sanoin. Mutta mikä näkemistämme maailmoista oli merkittävin?

Siitä Vaeltajalla oli näkemys.

– Maailmoista suurin on se, jota ei vielä olekaan. Se, jota ei kukaan ole nähnyt, hän sanoi.

Siis tulevaisuus.