Archive for the ‘Kirjallisuus’ Category

Välipäivien asioita

Joulupyhät ja välipäivät ovat menneet lepäillen, lueskellen ja kuluneen (ja vähän tulevankin) vuoden asioita miettien. En tiedä onko paikkakunnan joulu musta, harmaa vaiko kenties sininen. Joulu se kuitenkin on, mutta talvelta ei tunnu.

Olen lukenut jo aika pitkälle Garri Kasparovin kirjaa Kuinka elämä jäljittelee shakkia. Tässä kirjassa ei ole kyse vain ajasta, materiaalista ja laadusta, tai muista shakkipeliin liittyvistä asioista, vaan laajasti päätöksentekoprosessista ja sen kehittämisestä. Mitään helppoa menestysreseptiä kirjoittaja ei tarjoile, vaan kehottaa lukijaa kuuntelemaan ja tutkiskelemaan itseään.

Joskus on hyvä lukea tällainen käytännönläheinen kirja. Samantapainen elämys oli joskus Juhana Torkin Puhevalta – kuinka kuulijat vakuutetaan. Useimmiten vaikutun parhaiten kaunokirjallisuudesta.

Joulupukki patisti minut kirjaostoksille. Kävin hakemassa Finlandia-ehdokkaanakin olleen Juha Itkosen kirjan Kohti. Ajattelin arvosteluja luettuani, että tämän voisin palkintoehdokkaista ehkä lukea. Itkosen kirjoilla on ollut ainakin kiinnostavia nimiä – Myöhempien aikojen pyhiä, Anna minun rakastaa enemmän… Lisäksi kirjoittaja on syntynyt kanssani samana vuonna. Saa nyt sitten nähdä, milloin ehdin tuon lukea.

Elokuviakin olen yrittänyt katsella. Tyttö ja helmikorvakoru tuli tv:stä ja vahvisti muistikuvaani: elokuvan jokainen kuva on pieni taideteos, ja musiikki tehostaa asiaa. Pieni tarina, joka voisi olla tosi.

Ostin fantasiaelokuvan Eragon ja katselin sitä eilen jonkin matkaa. Kirjoja, joihin tämä perustuu, en ole lukenut, mutta melko asialliselta vaikuttaa. Fantasiamaailman esitteleminen tällaisen elokuvan alussa on hankalaa, ja aika pinnalliseksi se nytkin jää. Perusasetelmat tulevat kuitenkin selväksi, samoin päähenkilön, Eragon-nuorukaisen, ja lohikäärmeen erityinen suhde. Katsotaan kuinka tarina jatkuu.

Katsotaan myös, mitä uusi vuosi tuo tullessaan.

Mainokset

Doris Lessing

YLE Teeman tällä viikolla esittämä henkilökuva tutustutti minut merkittävään ihmiseen. Voisi sanoa, että olen melkeinpä lumoutunut.

Nobel-kirjailija Doris Lessingin kirja Shikasta: kolonisoitu planeetta n:o 5 (jne.) tuli luettua jo kesällä, ja panin merkille äärimmäisen tarkkanäköisen maailman tilan analyysin, vaikka kyse olikin tieteisromaanista.

Lessingin ulkomuoto saattaa hämätä. Kävellessään lontoolaisen kadun vartta hän vaikuttaa herttaiselta vanhalta rouvalta, jonka ei odottaisi sanovan mitään erikoista. Kunnes alkaa kuunnella.

Oletteko panneet merkille, kuinka Suomessa puhutaan vaikka sodan jälkeisistä ajoista, 60-luvusta, kommunismista, Neuvostoliiton hajoamisen seurauksista? Ei paljon mitenkään, jos yleensä puhutaan. Saatetaan vedota epämääräisesti siihen, että oltiin nuoria ja aika vain oli sellainen.

Sitten tulee Lessing ja sanoo suoraan – entisenä kommunistina – että vaikka onkin ymmärrettävä, miksi ihmisistä tuli kommunisteja (köyhyys, rotuerottelu ja muut yhteiskunnalliset vääryydet), ei pidä unohtaa että he kannattivat kammottavaa hallitusmuotoa, ja vieläpä aivan tietoisesti. Samoin 60-luvun ilmapiirillä oli kenties romanttiset puolensa – ihmiset olivat anteliaita toisilleen jne. – mutta ei pidä unohtaa, millaisia kärsimyksiä se joillekin aiheutti. Joku ne irtosuhteissa siinneet lapset kasvatti, kaikille huumekokeilut eivät olleet harmitonta leikkiä tai kiinnostavia kokemuksia. Idealismi ei ole mikään puolustus.

Tällaiset kommentit olisivat kuulemisen arvoisia keneltä tahansa, mutta kun ne vielä esittää Lessingin taustalla varustettu henkilö, niiden merkitys vain kasvaa. Esimerkiksi sodasta, joka vammautti henkisesti kokonaisen sukupolven: asia oli niin hirveä, että se oli pyyhkäistävä pois mielistä rakentamalla kaikki ennalleen. Samoin nuoremman sukupolven oli unohdettava se, jotta yleensä voisi kestää. En tiedä, mutta tämä saattaisi jotenkin pitää paikkansa myös Suomen kohdalla.

On jotenkin hämmentävää katsoa, kun 88-vuotias istuu sohvalla ja silittelee kissaa – ja samalla puhuu tällaista. Kuin mitä tahansa asiaa. On vaikea sanoa mitä tapahtuu, koska mikään ei ole pysyvää – vasta jälkeenpäin nähdään, mitä mikäkin oli.

Tässä ihminen, jota kannattaa kuunnella.

Kulttuuripaloja

Joulukuun ensimmäinen päivä, joulukalenterin ensimmäisen luukun avaaminen. Ulkona luminen ja valoisa talvipäivä. Minulle joulukausi alkaa tästä, vaikka muitakin käsityksiä on.

Joulukalenterien lisäksi on adventtikalentereita, joissa päivien laskeminen aloitetaan ensimmäisestä adventista (joka on tänä vuonna huomenna). Lapsena sain sellaisen lahjaksi kummiltani, joka on uskonnon opettaja, ja pääsin siis joskus avaamaan ensimmäisen luukun jo marraskuun puolella.

Nykyään kaupat aloittavat joulumyynnin jo viikkoja ennen ensimmäistä adventtia, ja kuluttajat juoksevat kuuliaisesti perässä. Olen aina pitänyt jouluajasta ja kaikesta tästä valmistautumisesta, mutta yritän myös pitää mielessä varsinaisen asian – sen, miksi yleensä joulua vietämme.

* * *

Luin syksyllä Kazuo Ishiguron kirjan Ole luonani aina (Never let me go). KI on nykykirjailijoiden joukossa yksi suosikeistani, kun tämä kerran on jo neljäs häneltä lukemani kirja.

Tarina kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaista sisäoppilaitosta muistuttavassa paikassa. Kertomuksen nykyhetken sanotaan sijoittuvan 1990-luvun loppuun, ja ympäristönä on selvästi Englannin maaseutu. Puitteet ovat todelliset, mutta tapahtumat menevät lähelle tieteiskirjallisuutta.

Henkilöt Kathy, Ruth ja Tommy on lapsesta asti kasvatettu tiettyä tehtävää varten, se käy lukijalle selväksi jo alussa. Tehtävän luonnetta heille ei ole kerrottu – tai ”on kerrottu eikä kuitenkaan ole kerrottu”, kuten tarinan kertoja Kathy asian ilmaisee. Pikkuhiljaa lukijalle selviää, mistä on kyse, totuus koko karmeudessaan.

Lyhyesti kysymys on sairauksien parantamisesta väärin keinoin – joidenkin elämänlaadun kohentamisesta joidenkin kustannuksella.

* * *

Luin myös Kjell Westön kirjan Lang. Tämä oli kyllä kirjailijan teoksista mielestäni heikoin, vaikka tuttu ajan kriittinen tarkastelu on mukana. Henkilöt – television keskusteluohjelman juontaja, hänen naisystävänsä ja tämän väkivaltainen entinen – ovat uskottavan tuntuisia ja tunnistan yksityiskohdista monta 2000-luvun alun tositapausta. Esimerkkinä mainittakoon vaikka suomalainen mies, joka hakeutui palkkasotilaaksi Bosnian sotaan.

Mutta kun KW on kirjoittanut niin paljon parempiakin kirjoja, ei tästä rakkaus- ja rikostarinasta jaksanut oikein innostua.

* * *

Reilu viikko sitten katsoin Lappeenrannan kaupunginteatterissa Laura Ruohosen näytelmän Yksinen. Ihan mukava kolmen hengen näytelmä, jossa kaksi naista – silmälääkäri ja arkkitehti – sekä yksi merimies joutuvat yhtä aikaa autiolle saarelle. Silmälääkärin rooli on kyllä tavanomainen – katkera, viinaan menevä vanheneva nainen – ja merimiehen rooli tuntuu päälle liimatulta ja lapselliselta. Parempi silti kuin jotkut teatterin ohjelmistovalinnat.

Lukulista

Tänään on Lappeenrannassa talven ensimmäinen lumipäivä. Hiukan satanut aamusta alkaen. Jotenkin ei tunnu pahalta, vaikka tiedän mitä kaikkea tästä minulle seuraa. Liikkumisesteitä, liukkautta, oleskelua sisällä. Vähänkään kauemmas on mentävä autolla.

Tänään piti jotain selvitä sairaanhoitajien työtaistelusta. Tarkistin uutiset, mutta löysinkin aivan muunlaisia, hyvin huonoja uutisia. Ammuskelua suomalaisessa koulussa. Äkkiä tuli olo, ettei se, mistä aioin kirjoittaa, olekaan yhtään tärkeää.

Mutta siis. Olen pitänyt vireillä luetteloa kirjoista, jotka saattaisin seuraavaksi lukea. Päivitetäänpä sitä. Vuoroaan odottavat:

Bo Carpelan, Kesän varjot
Jan Guillou, Tie Jerusalemiin
Jan Guillou, Arnin perintö
Väinö Linna, Tuntematon sotilas
Georges Simenon, Maigret kanavasillalla

Kjell Westön Lang on kesken. Hiukan erilainen kirja kuin tekijänsä muut teokset. Kertomus television keskusteluohjelman vetäjästä, joka kohtaa naisen ja sitten jotakin. Mukana on rikos, jonka tämä julkisuuden henkilö tekee. Lukeminen on noin puolivälissä.

Siis rikokset, media ja vaikeat ihmiset. Ajankohtainen aihe.