Archive for the ‘Hyvät tekstit’ Category

Elokuva ja todellisuus

Kirjoitan ajatelman, jossa elokuva ja todellisuus menevät päällekkäin.

Viime päivinä on uutisissa kerrottu kaukaisesta maasta nimeltä Zimbabwe, jota hallitsee itsevaltaisesti iäkäs presidentti Robert Mugabe. Mugabe aloitti uransa kolonialismin ja rotuerottelun vastustajana, mutta nyt häntä tuntuu kiinnostavan eniten oman aseman säilyttäminen ja opposition murskaaminen. Maan talous on lähes täysin romahtanut ja inflaatio on huima.

Tämä meille on kerrottu, enkä epäile sitä.

Sidney Pollackin elokuvassa Tulkki Nicole Kidmanin esittämä YK:n tulkki kuulee sattumalta afrikkalaiseen valtionpäämieheen kohdistuvasta murhasuunnitelmasta. Tämä on pian saapumassa New Yorkiin, ja pian ulkomaisia vieraita suojelevat agentit ovat työn touhussa.

Elokuvan valtiomies on kuin ilmetty Mugabe. Hän saapuu New Yorkin, muistelee aikaisempaa vierailuaan YK:ssa, jolloin häntä kohdeltiin lähes sankarina. Missä on Fifth Avenue, iäkäs mies kyselee.

Kun saavutaan Fifth Avenuelle, vastassa on joukko mielenosoittajia. Valtiomiestä vaaditaan tilille ihmisoikeusloukkauksista. Aivan kuin Mugabea nyt…

Ei ole uutta, että elokuvien tai kirjojen henkilöillä on yhteyksiä todellisiin ihmisiin.

Tulkissa on myös kohtaus, jossa joku toinen ulkomaalainen valtiomies vierailee newyorkilaisessa yökerhossa, jossa harjoitetaan strippausta. Häntä seuraa varjona kaksi agenttia, jotka pyytävät, ettei valtiomies päästäisi stripparia kosketusetäisyydelle. Ikään kuin turvallisuuden varmistamiseksi.

Toinen uutinen kaukaisesta maasta. Australialainen poliitikko on herättänyt huomiota, kun on selvinnyt hänen vierailleen epämääräisessä yökerhossa New Yorkissa…

Että sellaista. Fiktio ja todellisuus tosiaan kohtaavat joskus toisensa.

Mitä kuva esittää?

punahatun_keskus.jpg

Eilen oli erikoiset ilmat, mutta aamupäivällä ehdin ottaa valokuvan auringonpaisteessa. Kyseessä on punahatun (Echinacea purpurea) kukka erittäin läheltä katsottuna…

Iltapäivällä tulin autolla kotiin ukkosmyrskyn piiskatessa kaupunkia. Oli hämärää, autojen valot loistivat punaisina ja hopeanvalkoisina, lisäksi liikennevalojen vihreä – maiseman värit olivat kovin toisenlaiset kuin tässä pitkin kesää.

Se säästä. Illalla katsoin loppuun James Ivoryn ohjaaman ja Ismail Merchantin tuottaman elokuvan Valkoinen kreivitär (The White Countess). Oli hyvä. Ivory-Merchant -paristo on ollut minulle yksi laatuelokuvan merkki (Hotelli Firenzessä, Talo jalavan varjossa, Pitkän päivän ilta). Mainituissa kuvissa esiintyy kaikissa Anthony Hopkins, ihailemani näyttelijä.

Pitkän päivän ilta perustuu Kazuo Ishiguron romaaniin, jonka olen lukenut. Hyvä kirja ja hyvä kirjailija. Ishiguro on kirjoittanut myös kirjan Me orvot, jonka luin viime kesänä, sekä käsikirjoittanut tämän Valkoisen kreivittären.

Tuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja tätä luokkaa ja vielä hyvät näyttelijät Ralph Fiennes ja Natasha Richardson. Uskalsin odottaa hyvää elokuvaelämystä, ja sellaisen sain.

Ishiguron kirja Me orvot sijoittui 1930-luvun Shanghaihin, jossa mies yritti etsiä kadonneita vanhempiaan ja oli jäädä Japanin invaasion jalkoihin. Samoista vaiheista kertoo tämä elokuvakin, mutta venäläisen emigranttiperheen näkökulmasta.

Mutta mitä kuva lopulta esittää? Pinnallisesti voisi sanoa, että tämä on elokuva kaiken voittavasta rakkaudesta. On se sitäkin, mutta pinnan alla on enemmän.

Kyse on ihmisen halusta rakentaa turvallinen pieni maailma ja sulkea suuri ja vaarallinen maailma sen ulkopuolelle, sekä tällaisten pienten maailmojen sortumisesta historian voimien (tms.) paineessa. Sekä siitä, kuinka ihmisten on koetettava pelastaa itsensä ja se mikä heille on todella rakasta.

Siitä mikä ahdistaa

Katselin tv:stä Ingmar Bergmanin haastattelua. Elokuvaohjaaja puhui kaikenlaista työstään ja sen lähtökohdista. Esille tuli jotenkin se ahdistus ja ne hankalat kokemukset, joista moni taiteilija ilmeisesti ammentaa.

Mieltäni jäi kaihertamaan se, mitä kenties itse olen tehnyt. Olenko työskennellyt kuvieni kanssa riittävän vakavasti ja tosissani? Olenko pystynyt ilmaisemaan sen, mitä kenties olen halunnut? Olenko halunnutkaan ilmaista kaikkea, mitä olisin voinut?

Bergman sanoi jossakin vaiheessa peläneensä kuolemaa ja käsitelleensä tätä pelkoa jossakin elokuvassaan. Tuntuu, että se on aivan oikein. Ihmisen kannattaa käsitellä asioita, joita pelkää tai joista unelmoi – jo oman mielenrauhansa vuoksi.

Joku on sanonut, että minä pystyn paneutumaan jokaiseen kuvaani yrittämättä monistaa ideoita. Joku toinen sanoo – murskaavin kritiikki, jonka olen saanut – että kuvani ilmentävät ahdistusta, josta eroon päästäkseni tarvitsisin ”ilmaa”. Noh, uskoisin tietäväni omakohtaisesti, mitä raitis ilma ihmiselle merkitsee.

Joka tapauksessa on niin, että jotkut asiat tuntuvat ahdistavilta, ja on tärkeää kysyä, mitä niistä tunnoista teen.

On tärkeää kysyä. Yritän myös vastata.

Mieleeni tulvii kuvia hirvittävistä asioista. Siitä huolimatta tekemäni kuvat ovat rauhallisia ja seesteisiä.

Jos haluaisin toimia kuin todellinen taiteilija – mikäli sellaista onkaan – eikö minun pitäisi tuoda kuviini noita mieleni kuvia? Eikö minun tulisi kuvata rajumyrskyjä tai tulvia, jotka pyyhkäisevät rakennukset, sillat ja puutarhat taivaan tuuliin? Kuivuuden tai eroosion tuhoamia peltoja? Ihmisiä jotka kuolevat ties mihin tauteihin jossakin kaukana?

Tai yhtä hyvin sairauksista jotka vääjäämättä vievät ihmiseltä voimat. Tai siitä mikä joillekin tapahtuu: käy jotain ja he kuolevat.

Mutta enhän minä ole sellainen taiteilija. Haluan luoda kauneutta, vaikka tiedän ettei se ole oikein muodikasta.

Jos kaipaan kauneutta, enkö sitten tekisi kuvia unelmista, siitä miten asioiden pitäisi olla? Linnoista, joiden loistoa ei mikään himmennä? Puutarhoista, jotka eivät koskaan kuihdu ja tuottavat runsaan sadon? Erämaista, joita ihminen ei pysty pilaamaan maanteillä, kaivoksilla ja tehometsänhoidolla?

Pitäisikö minun tehdä aivan toisin? Mitä se voisi olla? Millä tekniikalla? Aiheet tulevat mistä tulevat eikä niitä ole syytä muuttaa. Sen sijaan voisin edelleen pyrkiä syvemmälle ideoihini, tunkeutua mieleni syviin vesiin ja ammentaa sieltä… jotakin. Parantaa työskentelyprosessin kaikkia vaiheita. Pyrkiä siihen, että jokainen uusi kuva olisi parempi kuin yksikään aikaisemmista.

Pohdintoja, joista ei valmista tule. Toisaalta – helppo vastaus: tee niin kuin hyvältä tuntuu. Kuva on valmis kun se tuntuu valmiilta.

Ehkä se on juuri näin.

Tärkeät asiat

Eilen katselin dokumenttia, jossa esiteltiin ranskalaisen kosmonautin/astronautin avaruudesta kuvaamia videoita. Jokin aika sitten toinen dokumentti, jossa pohdittiin valtamerten tutkimuksen näkymiä. Joku tutkija siinä esitteli Hiroshiman portti -kirjan mieleen tuovia visioita Tärkeistä Asioista, joita ei vielä ole löydetty – asioista, jotka meren syvyydet vielä kätkevät alleen. Helppo on puhua löydöistä, joita ei ole vielä tehty, mutta…

Tulee mieleen muutama muukin tärkeä asia, ja jokunen ei-niin-tärkeä. Energian saannin turvaaminen tulevaisuudessa kestävällä tavalla on tärkeää. Ydinvoima voi olla ratkaisu nyt, fuusio joskus tulevaisuudessa, mutta muitakin keinoja varmaan on. Aurinkoenergiaa, vetyä ja muita pitää ennakkoluulottomasti kehittää, jotta niistä saadaan toimivia ja tehokkaita sovelluksia.

Ranskalainen avaruusmatkailija sanoo, että Maan näkeminen avaruudesta panee ajattelemaan kaikkea sitä, mikä täällä alhaalla tapahtuu. Ehkä maapallon ja ihmiskunnan näkeminen kokonaisuutena on tärkein asia, mitä avaruustutkimus on meille opettanut.

Tärkeää sen sijaan ei ole kuluttaminen. Kävin tuossa kaupungilla ja näin, että ihmisiä oli jonkin verran liikkeellä. Alennusmyynneissä on järjettömintä kaikki se, mitä ihmiset äkkiä kuvittelevat tarvitsevansa, vaikka juuri äsken on jo hankittu kaikkea mahdollista.

Kyllä meillä suomalaisilla on aivan tarpeeksi kaikkea.

Joku voi ajatella, ettei ole hänen tehtävänsä muuttaa maailmaa, eikä se edes olisi mahdollista. On kuitenkin niin, että oman maailman voi muuttaa. Ja sitä pitää yrittää.

Niin. Mikä on tärkeää?

Sitä sietää edelleen miettiä.