Leppoistelu eli Slow life -filosofia oli yksi jutusssa mainituista ilmiöistä. Asiaan perehtymättä käsitän, että tavoitellaan kiireetöntä elämää itselle tärkeiden asioiden parissa. Kävellään töihin, pidetään kahvitaukoja, ollaan enemmän perheen kanssa – ja silti voidaan saada yhtä paljon aikaan.

Tuollaineni hitaan kasvun malli saattaa toimia myös taloudessa, varsinkin vaikeina aikoina. Olen oppinut, että kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti toimimalla voi löytää uusia toimintatapoja ja ratkaisuja. Hosumalla ei tule hyvä.

Istun huoneessa, josta en juuri nyt oikein pääse ulos. Ympärillä kuohuu koko maailma.

Mietin, voisinko kenties löytää elämässäni jonkin uuden vaihteen. Ainakin suhteessani maailmaan on tapahtunut muutos. Siitä on ollut jollain tavalla avoimempi.

Pystyisinkö taas tekemään kuvia, jotka olisivat samalla kertaa kauniita ja ilmaisevia.

Ohjelma ei ollut uusi, mutta ihmettelen silti, miten pitkään tällaisia kuihtuvien kylien esittelyohjelmia vielä jaksetaan tehdä. Karjalan palauttamista odottavien lievälle toiveajattelulle tekisi mieleni hymähtää, mutta kun olen kiltti ihminen, en sitä näin julkisesti tee.

On kai tarkoitus osoittaa, että venäläiset antavat Karjalan rappeutua, kunnes myyvät sen meille.

Ajatukseni luovutetuista alueista ovat enmmäkseen kulkeneet siten, että tapahtunut kauheus on osa Suomen historiaa, jota ei voi kelata taaksepäin, vaikka kuinka haluaisi.

Palautushaaveiden sijaan kannatan mahdollisuuksien politiikkaa ja hiljaista integraatiota, siis sitä, että kaikenlaisin pienin keinoin tarttuisimme avoinnan oleviin mahdollisuusiin, jotka ovat suuret. Ajatelkaa vaikka Viipurin matkailua. Ei se ole vain benaa, viinaa ja halpoja vaatteita. Ainakaan kauan.

Sain yskän, lepään. Uusi kuva.

“Many successful architects today are global nomads, sketching ideas on paper napkins as they jet from one city to another. In their designs they tend to be more interested in exposing cultural frictions — the clashing of social, political and economic forces that undergird contemporary society — than in offering visions of harmony.”

Suomeksi (JP):

Monet nykyhetken arkkitehdit ovat globaaleja paimentolaisia, jotka piirtelevät ideoitaan paperilautasliinoihin lentäessään kaupungista toiseen. Suunnitelmissaan heitä tuntuu enemmän kiinnostavan kulttuuristen säröjen – nyky-yhteiskuntaa puristavien sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten voimien yhteentörmäyksen – näyttäminen kuin harmonisten näkyjen esittäminen.

Juuri näitä harmonian näkyjä tarvittaisiin yhä enemmän.

Olen huvin vuoksi ja muistakin syistä intoutunut laittamaan ruokaa. Huomaan taas, ettei mikään ole kovin vaikeaa.

Kuvan broileripasta on oma reseptini. Siihen tulee maustamattomia broilerin fileesuikaleita, tomaattimurskaa, ananaspaloja sekä maustesekoitus, jota vielä kokeilen. Sekä tietenkin juustoraastetta.

Tänään tein grillimakkara-pekonipastaa. Neljä grillimakkaraa paloiteltuna, 1/3 pakkaus pekonia, ruskistetaan paistokasarissa, lisätään ruokakermaa, mausteeksi mustapippuria, basilikaa ja paprikajauhetta, päälle juustoa.

Helppoa ja hyvää.

Suuri terveydenhoidon yksikkö on nykypäivänä esimerkki työyhteisöstä, jossa on paljon maahanmuuttajia. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, perushoitajia, muita. Kielitaito tietysti vaihtelee, mutta asiat tuntuvat hoituvan.

Monimuotoisuus on voimavara

Motivoitunut henkilökunta on nykypäivänä elinehto. Käsittääkseni monimuotoinen henkilöstörakenne voi olla voimavara. En ymmärrä, miksi monen on niin vaikea hyväksyä maahanmuuttajien mukanaoloa yhteiskunnassa. Onhan pelkästään hyvä, että työnantajat saavat työvoimaa, ihmiset töitä ja talouselämän pyörät pysyvät liikkeessä.

Kun tässä kaupungissa hyväksyttäisiinkin avoimesti se todellisuus jossa elämme, ja iloittaisiin sen tarjoamista mahdollisuuksista, haikailematta johonkin mitä ei ole.

Järkeä ja ei

Olen kirjoittanut päätöksenteon marssijärjestyksestä. Joskus päättäjillä on järkeä. Lappeenrannassa joku keksi, että veteraanien maksuttomiin bussimatkoihin ei muka ole varaa. Johtavat poliitikot älähtivät, että ei heiltä ollut edes kysytty. Rahat löytyivät.

Ei myöskään Anttila sallittu siirtyä muka poikkeusluvalla viideksi vuodeksi Hyrymäkeen. Jos olisi sallittu, niin sinnehän olisi jäänyt. Toisaalta sain suureksi harmikseni lukea, että ns. Hinkkasen talon suojelusta tehty valitus meni läpi, ja talo kai puretaan. Kaupunginjohtajakin ilmaisi tyytyväisyytensä.

Menetettyä suren

Mitä tällaisista päätöksistä jää jäljelle? Paha maku ja suru menetetyistä mahdollisuuksista. Haaveilen kaupungista, jossa ei näin toimittaisi. Kaupungista, jossa pidettäisiin itsestäänselvänä, moniäänisyyden vaatimusta unohtamatta, että nykypäivän ratkaisut tehdään historiaa kunnioittaen, parempaan tulevaisuuteen tähdäten.

Jossain kirjoitin, että vallitsevassa tilanteessa – koko Suomessa – on harkittava kaikkia keinoja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vahvistamiseksi, aina parjattua pormestarimallia myöten. Nyt tuntuu taas juuri siltä.

Epävarmaa. Monta väriä ja viivaa, mutta millaisiin asemiin ne lopulta mahtavat asettua?

Voi kysyä, olisiko vaikka Intian nykypäivä olla toisenlainen, jos jokin menneisyyden yksityiskohta olisi mennyt hiukankaan toisin. Tai minkä tahansa paikan. Viikko sitten alkoi dokumenttisarja Pariisi – valon kaupunki, joka herätti samankaltaisia ajatuksia. Jatkuu tänään, täytyy katsoa.

Eilen pyörin pitkään Prismassa, joka on minun tarpeisiini liian suuri. Onpahan nyt varastossa kaikenlaista, jos haluaa vaikka jouluksi laittaa jotain.

Maailmalla tapahtuu, Mumbaissa ja Bangkokissa. Sinänsä paikallisia kahinoita, joista kuitenkin voi kehittyä mitä vain. Tilanteet voivat myös rauhoittua hyvinkin nopeasti. Ei käy kateeksi paikan päällä olevia matkailijoita. Liikkuminen on epävarmaa.

* * *

Kunnalliset esteettömyysasiamiehet Espoosta, Laitilasta, Lappeenrannasta, Tampereelta
ja Turusta ovat kokoontuneet Turussa 27.10.2008. Antoivat julkilausuman, joka kannattaa lukea.