Vihreä maailma, versio 2

Uusittu pätkä kuvakertomukseeni.

Epämääräisen sumeuden hälvettyä räpyttelin ihmissilmiäni. Maisema oli tuttu, yksi niistä maailmoista, joita todella olin ollut laatimassa. Sinivihreän ja turkoosin kirjavalla taivaalla purjehti kullanrusehtavia pilviä lauttamaisina muodostelmina.

- Kerro minulle, sinä joka tiedät, missä me oikein olemme?

Vaeltaja heitti kysymyksensä yläviistosta, vaakasuoran palkin päältä, missä hän istuskeli heilutellen rennosti jalkojaan ilmassa. Ihmettelin, millainen olento hän oikein oli.

- Tämä on toisenlainen maailma kuin se, josta tulimme.

- Mutta mikä maailma? Myönnät kai tämän sentään luoneesi?

- Kyllä maailmat syntyvät ja elävät aivan meistä riippumatta, vastasin hänelle tasoa alempaa, ottaen tukea seinäntyngästä. – Unelmamme ja kuvitelmamme ovat vain rakennusaineita muiden joukossa.

Vaeltaja nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan kaupunkia, joka seisoi pylväiden varassa vesialueen toisella puolella, lähellä vastarantaa. Kaupunki se oli, vaikka katselupaikaltamme kovin pieneltä näyttikin.

- Tiedän maailmojen synnystä, enkä sattumalta tuonut sinua tänne. Kerro nyt, mikä on tuo vedestä nouseva rakennelma!

- Se on ihmisten asuinpaikka, aloitin. Sellaisia on tällä planeetalla paljon, tämän meren määrättömillä saarilla.

Vaeltaja katsoi minua, ja hänen ruskeat silmässä välkähtelivät uteliaasti. Huomasin että hänen vaatteensa olivat vaihtaneet väriä, samoin osa hänen hiuksistaan. Ajattelin että samalla tavalla muuttuvia olivat ne vastauksetkin, joita voisin hänelle antaa.

- Näet pylväät, jotka kannattelevat korkeita pyöreitä rakennuksia. Ajattele, että ne ovat keskuksia, joissa asukkaat hoitavat yhteisönsä monia toimintoja…

- Ja keskusrakennukset yhdistetään toisiinsa silloilla, jotka puolestaan kannattelevat pienempiä rakennuksia, Vaeltaja täydensi kuvaukseni.

Kerroin, että kapeat haaroittuvat rakennukset olivat ihmisten kaupungin asuintiloja. Samankaltainen kaupunki tämä oli kuin ne monet, jotka olin nähnyt kotimaailmassani, jossakin kaukana täältä.

Vaeltaja tuntui tyytyvän selitykseeni. Vain yhtä hän vielä kysyi:

- Mikä on tämä valtava kehikko, jonka päällä nyt seisomme? Kuka sen on tehnyt, ja mikä on sen käyttötarkoitus?

- Sitä en minäkään tiedä, sanoin. Se oli täällä, kun ihmiset tulivat, ja osa siitä kai oli jo silloin, kun minä täällä ensimmäisen kerran liikuin.